Jos oma elämä menisi niinkuin lapsena aina ajatteli, olisin tällä hetkellä vakaassa parisuhteessa suurin osa lääkärin, lakimiehen tai kielenkääntäjän opintoja takana. Seuraavan parin vuoden aikana menisin kihloihin, etsisin vakituisen työpaikan ja ostaisin kumppanini kanssa yhteisen asunnon. Pian koettaisivat häät ja ensimmäisen lapsen saisin hyvissä ajoin ennen 30:n vuoden ikäkriisiä. Heti perään toinen lapsi ja sen jälkeen kenties suuremman asunnon ja jopa omakotitalon etsiminen. Lomat menisivät etelässä, jonne loppu vuodesta tulisi kaipailtua. Ystäväpiiri koostuisi lapsiperheistä ja koko elämä näyttäisi ja olisi onnellista perheidylliä. Olisin vakiintunut siis paikalleni- jo tässä vaiheessa.
Mutta (epä)onneksi olen pahalaatuinen tuuliviiri, enkä todellakaan tiedä mitä haluaisin tulevilta muutamilta vuosilta tai edes kuukausilta. Yksi diipadaapa koulu yli puolittain käytynä, uusi opiskelupaikka taskussa (ja alalla, jonne vannoin aina lapsena, että en mene, en ikinä.. Ja miten kävi?), vanhapiikuus taakkana ja kuukauden päästä jälleen ilman asuntoa.
Silti en tahtoisi elää maailailemassani haavekuvassa. En ainakaan vielä. Tällä hetkellä haluan mennä kovaa, pudota kovaa, tuntea elävänsä, ailahdella, leikkiä peter pania, tuuliviireillä, katua, itkeä ilosta/surusta sekä saada kokemuksia, joita elää uudestaan vanhuuden päivien ajatuksissaan. Ehkä lapsuuden kuvaelma myös toisi tätä kaikkea, mutta en silti ole siihen valmis. Ja olenko koskaan? Vai voinko tuuliviireillä läpi elämän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti